Haluaisin olla hyvä. Tarpeeksi hyvä, tarpeeksi kaunis, tarpeeksi ihana.
Haluaisin kirjoittaa romaanin kauniista kolmiodraamasta ja elämää suuremmista kysymyksistä.
Haluaisin viettää koko päivän jääkaappirunouden parissa ja syödä purkin pappagallon pistaasijäätelöä.
Se on kallista!
Haluaisin tuntea useammin, että olo on hyvä. Eikun vielä parempi. Sellainen tiiättekö, kun tekisi vaan mieli huutaa onnesta, halia ihmisiä ja lahjoittaa tuhat euroa hyväntekeväisyyteen.
Oon kyllästynyt ihmismieleen. Aina kun se taipuu parempaan suuntaan, on jostain syystä pakko ottaa takapakkia. A i n a. Miksei saa olla tasaisen onnellinen?
Tänään mä olen ruma. Heikko. Mitätön. Huomisesta ei voi tietää, mutten jaksaisi enää arvailla.
Arki tappaa mun luovuuden.
Mä olen koko ajan väsynyt. Musta on puristettu jok'ikinen pisara. Miten kukaan voi kuvitella aliravitun mielen tuottavan yhtään mitään kaunista.
Miksen ole se tyttö, joka ajattelee että ihan sama olenko mä tarpeeksi hyvä jos olen OMASTA MIELESTÄ riittävä.
Tänään mä myönnän sen, tänään mä tarviin inspiraatiota elämään.
Ja mä tiedän, että tää on vaan tää yksi huono päivä. Yksi raskas päivä. Päivä, jolloin stressaan kaikista pikkuasioista, katselen lasittuneena bussin ikkunasta ja yritän tihrustaa itkua (huom yritän, tyhjä turtuneisuus estää sen).
Vielä mä löydän paikkani maailmasta. Se vain saattaa kestää hetken ja olla kivikkoisempi kuin sillä toisella.
Me vain eletään täällä, ei sen vakavampaa, eletään itseämme varten ja siitä pitäisi ottaa kaikki irti. Ihmiselämä on liian lyhyt huonoihin päiviin. Anna mulle aurinkoa ja rakkautta.
Kaikille teille, jotka saatatte tunnistaa itsenne tästä tekstistä: paljon tsemppiä ja jaksamista, kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että huominen on lähes aina parempi!
P U S <333
