Tiedättekö sen tunteen kun ootte ylpeitä siitä, että pääsitte edes ylös sängystä tänä aamuna.
Nukkuu viisitoista tuntia eikä muutu silti pirteämmäksi millään.
Kaikki tärkeä valuu toimettomuuden vuoksi hukkaan.
Yksin on melkein pakko saada olla.
Päässä on ainakin tämmöinen pino asioita mitä pitäisi tehdä, ja tekee jopa mieli tehdä ne asiat, mutta kroppa ei tottele. On niin kuin lamaantunut.
Mä haluaisin olla yhtä iloisuutta! Vaikka kesä olisikin jo tosi kiva ja piristyttävä, tuolla ulkona on silti mun mielestä ollut nyt parina päivänä tosi kaunista. Sillä tavalla kaunista, että tekisi mieli mennä rakentamaan lumilinnoja tai tekemään lumienkeleitä. Toi lumi on kuin puuteria. Villasukat ja muhkea viltti omassa sängyssä voittaa silti. Eikä se iloisuuden haluaminen riitä jos ei oo sitä oikeasti.
En mä silti ole ollut ihan täyttä pelkkää rappiota ja saamattomuutta. Aloitin uuden duunin viikko sitten ja tykkään siitä tosi paljon. Pari kertaa on pitänyt herätä puoli viideltä aamulla, mutta se on ollut ihan hauskaa. Ainakin pakosta joutuu kiskomaan itsensä ylös sängystä ennen puolta päivää. Arki kuluu kivan sutjakkaasti silloin kun siinä on rutiinia.
Mä en tiedä onko tää kaamosmasennusta. Monet "oireet" viittaa siihen. Toisaalta, eikö kaamosaika ala pian olla jo lopuillaan, tuollahan tulee valoisampaa päivä päivältä.
Joka tapauksessa tää Kuvalehden artikkeli herätti suurta kiinnostusta.
En tiedä pitäisikö tässä potkia itseään lujemmin persuksille vai kumota kokonainen purkillinen D-vitamiinia päivässä. Alan ihan tosissaan kyllästyä tähän melankoliaan, mutta ehkä yritän vast edes tietoisesti taistella enemmän sitä vastaan. Pukea muutakin kuin nuhjuiset legginssit ja ison teepaidan, maalata kasvoille muutakin kuin huulirasvaa ja tehdä muutakin kuin lukea kirjoja ja katsoa Netflixiä - ahneesti.
Mennään kliseisesti päivä kerrallaan.
Pus <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti