Oon aina pitänyt kirjoittamisesta. Varsinainen palo kirjoittamiseen taisi syttyä, kun yksi parhaista kavereistani ala-asteella kirjoitti tosi paljon ja julkaisi silloin jopa omakustanteisen kirjan. Parasta hupia oli mennä yhdessä koulun jälkeen kyseisen kaverin luo ja kirjoittaa yhdessä kaikenlaisia stooreja maan ja taivaan väliltä.
Mun yksi ehdoton intohimo on tarinat.
Mä pidän kirjoista. Mä enemmän kuin rakastan elokuvia. Melkein jokainen teatteriesitys mitä oon ikinä nähnyt on saanut mut itkemään suurilla tunnelatauksillaan. Mikään ei ole parempaa kuin kuunnella sellaisen ihmisen tarinaa ihan vaikka vaan viimeisimmän viikonlopun riennoista, jos tämä ihminen osaa kertoa tarinansa hyvin.
Yläasteella mukaan tuli fanfiction. Ja näin jälkeenpäin ihanaa, että fanfiction astui mukaan mun elämään. Sen myötä olin aivan hulluna kirjoittamiseen ja sitä myöten kehityin kirjoittajana ihan älyttömästi. Sain foorumeilla rakentavaa ja positiivista palautetta sepustuksistani, joita en olisi sillä hetkellä voinut mistään muualta saada. Mun tuon aikaisen mielenterveydenkin kannalta oli tosi tärkeää saada kirjoittaa. Tossa vaiheessa tarinoista tuli ehkä jopa liikaa mun koko elämä. Halusin mieluummin elää omaa päänsisäistä tarinaa kuin sitä oikeaa elämää. Joidenkin kavereiden kanssa yritimme parhaamme mukaan jopa toteuttaa näitä tarinoita. Kaikki toi oli omalla tavallaan aika pelottavaa, koska useimmiten tarinoiden aiheet ei todellakaan olleet mistään keveimmästä ja iloisimmasta päästä.
Oon huomannut, että saatan yhä uppoutua tarinoihin ehkä hieman liikaa. Itken helposti ja saatan jumittaa jossain leffassa tai kirjassa ja sen luomassa fiiliksessä monta päivää tai viikkoja. Oon muutenkin aika herkkä ja sellainen liikaa ajatteleva tyyppi, joten välillä olisi vaan parempi päästää irti kuin antaa itsensä velloa päiväkausia. Kuulostaako kenestäkään tutulta?
Voisin imeä itteeni tarinoita kellon ympäri. Tarinoiden vastaanottaminen ei oo nykyäänkään mikään ongelma, mutta niiden tuottaminen on alkanut takkuilemaan. Niinkin tylsistä syistä kuin ajan ja inspiraation puute. Tai itse asiassa jopa liiallinen inspiraatio. Uusia tarinoita on mielessä niin paljon, etten osaa päättää ja keskittyä vain yhteen mitä lähteä huolella toteuttamaan. Ikävöin ihan mielettömästi kirjoittamista ja sitä flowta, joka parhaina kirjoituspäivinä valtasi koko kehon. Ikävöin ylipäätään luomista. Se tuntuu olevan niin hemmetin hankalaa ja raskasta suorituskeskeisen yhteisön paineen alla.
Päiväkirja on silti yhä must. Se on paras paikka kirjoittaa ylös absurdeja fiiliksiä tai vaikka vaan päivän tapahtumia. Joka tapauksessa jotain sellaista, mikä on vain saatava pois mielestä ja mustana valkoiselle. Bloggaaminen tuntuu tällä hetkellä myös oikealta jutulta. Se on luomista, mutta jollain tasolla helpompaa ja keveämpää kuin novellien kirjoittaminen. Ja myös mustaa valkoisella.
Ihan mahtavaa olisi joskus kirjoittaa oma kirja. Tai käsikirjoitus. Ei nyt ehkä tässä ihan lähiaikoina, koska oon vielä aivan ruosteessa, mutta ei sitä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan!
