Yritin siis puhua tulevaisuudesta. Vähän. Tulevaisuudesta koulutuksen näkökulmasta. Siitä, miten kohta alkaa jokavuotinen yhteishaku- ja pääsykoestressi. Ellei se stressi ole jo nyt pikkaisen päällä. Yritin puhua myös kiireestä. Siitä miten kiire ärsyttää ja ainakin mun tapauksessa yleensä pilaa kaikki mahdollisuudet ja suunnitelmat enemmän kuin antaa lisäbuustia. Kauhea kiire päättää mikä olla isona. Kauheat paineet valita jokin yleisesti hyväksyttävä paikka kouluttautua johonkin yleisesti hyväksyttävään ammattiin. Kauhea stressi päästä sisään siihen kouluun ja pysyä siellä loppuun asti, jaksaa sitä valitsemaansa polkua elämän hamaan tappiin asti.
Ehkä mä olen ainoa, joka tekee tästä näin ison numeron. Toisaalta, mulla on päiviä jolloin teen tästä todellakin näin ison numeron ja joskus päiviä, milloin en jaksa välittää en niin yhtään. Liian usein ajattelen, että mitäköhän mustakin nyt sitten oikeasti tulee. Itse en henkilökohtaisesti jaksaisi ja haluaisi pitää sen asian kanssa niin suurta kiirettä, mutta tuntuu, että koko muu maailmaa haluaa nyt ja heti tietää ja päättää mikä musta tulee. Ymmärrän, että pieni paine tekee ihan hyvää, koska kamalaahan se olisi huomata kymmenen vuoden päästä makaavansa yhä sohvalla tuumaillen, että ehkä sitä tänä keväänä hakisi vaikka roskakuskiksi (ymmärrätte varmaan). Mutta silti.
Unelmaskenaarioni menisi ehkä vähän tähän tapaan, että lähtisin asustelemaan ja hommiin pitkäksi pitkäksi aikaa jonnekin ulkomaille, esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Australiaan, saisin siellä jonkin neronleimauksen elämäni suunnasta ja parhaimmassa tapauksessa jäisin sinne koko loppuelämäkseni. Jos olisi rajattomasti rahaa ja aikaa. Jos sitä ja tätä. Jossittelen välilllä liikaa. L O P E T A.
Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa itse asiassa aika helvetistikin. Mitä jos musta ei koskaan tuu mitään? Mitä jos musta ei koskaan tuu mitään hyvää? Mitä jos musta tuleekin jotain, mutta oon todella onneton ja surullinen? Kaikista kamalinta olisi olla pettynyt itseensä - enkö mä tämän parempaan päässyt/enkö mä tämän parempaa ansainnut? Raha ei oo koskaan ollut mulle mitenkään erityisen tärkeää, mutta haluan tulevaisuudessa tuntea oloni pohjimmiltani turvalliseksi.
Tulevaisuudessa on onneksi niin paljon hyvääkin. Loppujen lopuksi sulla on ihan mielettömästi vaihtoehtoja, mistä valita elämälles suuntaa. Ja riippuu ihan itsestä ja omista prioriteeteista mihin suuntaan uskaltaa, haluaa tai pystyy lähtemään. Kuinka monta unelmaa pystyy toteuttamaan, mä ainakin otan tavoitteeksi toteuttaa mahdollisimman monta!
Tulevaisuus vaatii rohkeutta. Rohkeutta luottaa omiin päätöksiin, rohkeutta luottaa ihmisiin ja itse elämään ja siihen, että kaikki kääntyy yleensä aina parhain päin ja virheistä oppii. Mä kaipaan elämääni perusturvallisuutta, mutta haluan pystyä kuolinvuoteellani sanomaan, etten kadu elämästäni mitään. Että tartuin moniin hetkiin ja mahdollisuuksiin enkä kääntänyt selkääni millekään upealle.
Tällaista tänään. Tää teksti on ehkä jopa liian päiväkirjamaista tajunnanvirtaa, mutta mun elämässä tosi iso issue tällä hetkellä ja uskon, että monet pohtii samantyylisiä kysymyksiä näin keväällä ja tässä iässä. Kaikki on onneksi vielä ihan fine. Ehkä musta tulee se roskakuski, mutta kyllä roskakuskitkin pystyy elämään with style!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti